Pahoittelen jälleen pitkää poissaoloani. Sairastelin tuossa varsin vakavasti ja sairaalassa piti olla jokunen päivä. Enkä muutenkaan ymmärrä, miten kukaan vanhempi löytää itselleen omaa aikaa edes kirjoittaa blogia. Tuntuu, että ihan perusasioiden hoitaminenkin on hirvittävän aikaavievää hommaa. Ostin vauvalle sähkökeinun. Siinä viihtyy edes vähän ja vähentää ikäviä mahavaivojakin.

Mitä elämässäni on tapahtunut sairastelun lisäksi.. Olemme reissanneet vauvan kanssa vähän siellä sun täällä näytillä. Facebookin kautta on elämääni palannut muutamia ihmisiä, joiden kanssa on joskus välit jääneet hyydyksiin entisen suhteeni takia. Minähän en silloin saanut tavata ihmisiä. Tai sainhan toki, mutta mies teki siitä aina niin hirveän vaikeaa, että en jaksanut tapella enää.

Hmm.. Ei hirveästi. Päivät ovat aika tavallisia. Herätään 9-11 aikoihin. Vauva ei öisin itke. Herään maiskuttelun ääniin ja osaan siten tarjota rintaa, mutta aamuisin hänen on itkettävä saadakseen minut ylös sängystä :D Telkkua katsotaan paljon. Koitan syödä ja juoda tarpeeksi. Paino on tippunut aika hyvin. Kävelen paljon hyötyliikunnan muodossa. Tai no, voisihan sitä enemmänkin kävellä.

Urheilija on nyt pitkän pätkän armeijassa ilman viikonloppulomia, 3 viikkoa. Sen jälkeen alkaa taas uusi pitkä pätkä jonkun koulutuksen takia. Toisaalta sitä on tottunut elämään ilman häntä. Toisaalta on kauhea ikävä. Surettaa, että hänellä jää niin paljon näkemättä pienokaisen ensimmäisistä viikoista. Tämän ikäinen lapsi kasvaa hirveästi kolmen viikon aikana. Siihenkin on sopeuduttava. Onneksi lapseen saa luotua läheisen suhteen myöhemminkin.

Aika vaikea sitä on keksiä mitään puhuttavaa, joka ei liittyisi vauvoihin :D Täytyy varoa. En halua muuttua semmoiseksi äidiksi, jonka elämässä on vain yksi asia: omat lapset.

Mainitsemisen arvoisista tapahtumista mieleen tuli se, kun olin vielä synnytyssairaalassa ja puhelin soi. Numero oli vieras, mutta siinä oli jotain tuttua.

Tyylikäshän se siellä soitti. Voin vaan ihmetellä, miten joku jaksaa soitella vielä yli vuoden sen jälkeen, kun on mennyt välit poikki.

Minä olin sen verran iloissani jälkikasvusta, että möläytin sen sitten hänellekin. Oli mies aivan äimänä ja ymmällään, kun ei siitä aiemmin tiennyt. Ihmetteli kuinka olen lähtenyt perheenperustamishommiin tällaisessa rahatilanteessa. Ihan kuin lapsia rahalla kasvatettaisiin.. Sitten puhui vähän siihen sävyyn, että hän olisi ollut parempi isäehdokas.

Mielenkiintoista. Ehkä hänestä ei enää kuulu mitään.

Sain edelliseen tekstiini jokusen kommentin, joissa kritisoitiin sitä, kun tunnen negatiivisia tunteita vauvan kanssa. Onneksi siellä muutama ehtikin valistaa sellaisista asioista kuin baby blues ja synnytyksen jälkeinen masennus. Omat synkät fiilikset eivät siis tosiaankaan olleet mikään valinta ja olen niistä ollut aika yllättynyt itsekin. Haluan kuitenkin puhua tuntemuksistani juuri sellaisina kuin ne ovat. Arkoja aiheitahan ne on.

Joka iltainen itku on onneksi nyt vähentynyt huimasti. Huomaan kuitenkin kiukuttelevani väsyneenä vauvalle, jos hän huutaa vaan kurkku suorana eikä mikään tunnu auttavan. Kaikkeen itkuun koitan ratkaisuksi antaa tissiä, pullomaitoa tai vaihtaa vaipan. Välillä tuntuu siltä, että olen surkea äiti. Rakastan tuota pikku nyyttiä niin paljon, että välillä meinaa tulla itku vain siitä, kun hän on niin tajuttoman suloinen. Enkä osaa vastata hänen tarpeisiinsa. En osaa pukea hänelle ulkovaatteita ilman, että hän itkee. En saa häntä rauhoittumaan niin hyvin kuin sisareni, äitini tai Urheilija. Ehkä pienokainen vaistoaa epävarmuuteni.

Moni kyseli Urheilijasta. Hän on nyt parin viikon isyysvapaalla. Hän oli mukana synnytyksessä ja oli siellä erittäin hienosti henkisenä tukena ja omalla olemuksellaan rauhoitti minua kovasti. Synnytyksen jälkeen vietimme aikaa perhehuoneessa, mikä oli kiva juttu, koska isät saavat olla siellä yötä. Ja oma huone oli muutenkin mukava juttu.

Kotona on ollut vaihtelevaa. Vauva vaatii hirveästi huomiota. Joskus on luksushetkiä, kun vauva nukkuu 2-3 tuntia, mutta sellaiset hetket ovat harvassa. Ei ehdi syödä, peseytyä, istua koneella tai siivota. Välillä olen todella kypsä kotona olemiseen. Urheilija auttaa kyllä, mutta silti ahdistaa välillä. Onneksi ahdistus on vähenemään päin ja alan tottua siihen, että olen sohvan vankina.

Kaipaan parisuhde-elämää, seksiä, kivuttomia päiviä ja kunnon yöunia. Vapautta syödä silloin, kun huvittaa. Nyt koen olevani alapäästä moukaroitu sukupuoleton olento. Ei ehdi tai jaksa hirveästi tälläytyä. Koitan tsempata. Ostin tänään uuden paidan. Pikkuhiljaa koitan saada aamuisin ja iltaisin hetken, jolloin keskittyisin itsestä huolehtimiseen. Hiukan meikkiä, vaatteiden pukeminen ja illalla kasvojen puhdistus. Liian moni päivä menee kotona kökkimiseen yövaatteet päällä. Hiukset vaan nopeasti ponnarille ja siinäpä se. Jos ulos lähtee niin jotain lämmintä vaan yövaatteiden päälle.

Saapi nähdä mitä tästä vauva-arjesta tulee. Vähän hirvittää, että ainakin ensi kesään asti olen vaan kotona vauvan kanssa, suurimman osan ajasta kahden.

Synnytys oli kaikkea muuta kuin mitä olin ajatellut. Ajattelin, että se alkaa supistuksilla, kestää noin 10 tuntia ja päättyy rauhalliseen ponnisteluun. Tiesin, että se tulisi tekemään kipeää. Osasin varautua.

Mutta siihen se sitten jäikin.

Lapsivesi alkoi tihuttaa eräänä päivänä. En ollut ihan vakuuttunut siitä, että se olisi lapsivettä, sillä raskauden ajan valkovuoto on kuin vettä. Virtsankarkailuakin oli ollut. Seurasin siis tilannetta pari päivää. Kun tihutus vaan jatkui ja se oli hajutonta ja tarvitsin jo pikkuhousunsuojaa niin lähdin synnytyssairaalaan päivystykseen. Siellä tuli diagnoosiksi lapsivedenmeno. Synnytys käynnistettiin seuraavana aamuna. Vauva syntyi vuorokauden kuluttua. Synnytyksen kesto oli 15 tuntia siitä, kun supistukset alkoivat olla säännöllisiä. Luomusupistuksista ei ollut hyötyä eikä ne tihentyneet, joten lääkityksellä niitä sitten voimistettiin. Silloin alkoi tehdä tosi kipeää. Supistukset kestivät tosi pitkään ja tulivat lähes tauotta. Ei ehtinyt levätä. Kipu oli niin kovaa, että käyttöön tuli vahva lääkitys, jonka avulla sitten jaksoin loppuun asti. Tai jaksoin joten kuten. Yhden kerran koitin olla ilman lääkitystä ja jaksoin 30 minuuttia, mikä päättyi siihen, että melkein oksensin eikä mikään asento auttanut. Oli kielto nousta ylös ja se olisi ollut se ainoa asia, mitä olisin halunnut tehdä: liikkua. Jossain vaiheessa kipu ajoi oksentamaan. En huutanut, mutta heilutin jalkaani, kun teki kipeää. Mietin oliko kokemani kipu kuinka kovaa verrattuna muiden synnytyksiin. Tietenkään en saa koskaan siihen vastausta, koska kipu on suhteellista eikä sitä voi mitenkään mitata.

Joskus aamuvarhaisen tunneilla sain alkaa ponnistaa. Se sujui ihan rauhallisesti, mutta sitten tuli kiire. Vauvan sydänäänet huonontuivat ja huoneeseen pamahti lääkäri ja kaksi lisäkätilöä. Ponnistamiseen tuli hoppu ja se piti tehdä voimalla. En jaksanut. Olin väsynyt, janoissani ja ei ollut voimaa käsissä. Kätilöt vetivät jalat ja leuan rintaan kiinni ja minun tehtäväkseni jäi ponnistaa. Lääkäri käytti imukuppia ja välilihaan viillettiin lisätilan saamiseksi. Ponnistaminen siinä oli kauheaa. Vaikeroin vain, etten jaksa. Tsemppi oli kova. Lopulta tuli helpotus. Lapsi saatiin ulos mahasta. Napanuora kaulan ympärillä.

Sain vauvan syliin. Tunsin lähinnä helpotusta kipujen loppumisesta. Vauvasta en paljoa tajunnut. Hän oli pienempi kuin arvioitu, 3,5kg 50cm. Onneksi ei sen isompi. Mitään vammoja ei tullut kummallekaan. Paitsi se episiotomiaviilto, jota nyt koitan parannella ja kipeää tekee.

En hirveästi muista synnytyksen viime metreistä. Ponnistusvaihe kesti 30 minuuttia, josta 5 minuuttia meni tuohon hätäkiireeseen. Kätilöni mukaan ilman kiirettä olisi ponnistaminen sujunut oikein mallikkaasti.

Kotona ollaan oltu muutamia päiviä. Vauva on hirveän vaativa. Söisi koko ajan. Rinnat ovat ihan puhki. Hädin tuskin pystyn imettämään. Lisämaitoa on annettava vauvalle, koska hän ei saa imetyksestä tarpeeksi, vaikka imetänkin useita tunteja vuorokaudessa.

Ei ole omaa aikaa. Ei ehdi siivota. Ei tehdä omia juttuja. Vapaat hetket pitää priorisoida. Siivoanko, syönkö, nukunko, menenkö tietokoneelle vai olenko vain. Kaipaan läheisyyttä ja yhteistä aikaa Urheilijan kanssa.

Yöheräämiset eivät kovin pahalta tunnu. Pahinta on illat, kun alkaa ahdistaa. Elämä tuntuu ihan turhalta ja merkityksettömältä. Itken melkein joka ilta. Hormonaalista se on, mutta haluaisin siitä eroon. On vaikea nauttia lapsesta, kun on itsellä niin paha olla.

Kuitenkin hän on minun rakkaani. Elämäni keskipiste. Kun hän on hereillä ja tyytyväinen, minä olen maailman onnellisin.

Laskettu aika tuli. Laskettu aika meni. Mitään ei tapahdu. Tai no tapahtuu, mutta hyvin vähän eikä mitään merkittävää. Lapsen koko on tällä hetkellä 4kg. Mitenköhän pystyn punnertamaan sen ulos itsestäni.

Hirvittää..

Olen avoimen kateellinen. Nimittäin niille ihmisille, jotka synnyttävät etuajassa ja kaikki menee hyvin ja vauvat on pieniä. Seuraamallani odotusfoorumilla on lähtenyt synnytysrumba käyntiin. Melkein päivittäin joku ilmoittaa lisääntyneensä. Itsellä ei oikein ole supistuksia eikä kai paikatkaan ole auki. Vauva ei ole kiinnittynyt.

Nautin kyllä jokaisesta pitkään nukutusta aamusta, koska ne ovat katoava luonnonvara.

Mutta olisi kiva, jos pääsisin tästä tuskaisesta jättipötsistä eroon!

Tänään on ollut sellainen olo, että jos vielä joku ihminen tulee vammaamaan jostain yksinkertaisista asioista niin vedän hirveät pultit ja itkuraivarit siihen paikkaan. Joskus tuntuu, että ihmiset tekevät yksinkertaisista asioista todella vaikeita. Ja niihin ihmisiin on nyt tullut törmättyä vähän enemmän.

Meidän piti Sydänsiskon kanssa tavata iltapäivällä. Jossain vaiheessa hän soittaa ja selittää kuinka joutui menemään autolla töihin ja sillä autolla on niin vaikea tulla kaupunkiin, kun ei löydy parkkipaikkaa eikä sitten ehdi olla pitkään, kun auto pitäisi miehelle palauttaa ja lapset hakea tarhasta ja sitä ja tätä ja tota. Miksi ei voi vaan sanoa, ettei pääse paikalle?

Muotisiskoni soitti aamusella ja ihan puhelun aluksi saan kuunnella kauheeta kiroamista siitä kuinka muut ei osaa ajaa autolla ja toikin meni tonne ja ton takia ei itse pääse sinne, mihin haluaa ja päälle kauhea kasa kirosanoja.

Sitten yhden kaverin kanssa tavattiin ja sillä on vauva. Ensinnäkin tämä kaveri teki ihan hirveän ongelman siitä kuinka pääsee kotiinsa. Tuli melkein riitaa siitä, että meneekö bussilla vai ratikalla ja kun on niin vaikeeta matkustaa, kun ratikassa on portaat ja bussi taas menee kauhean pian ja ratikalta on liian pitkä matka kotiovelle. Ja kun sataa vettäkin. Niin ja vauvallakin on huonot vaatteet, kun se hikoilee ja entä jos se jäätyy, kun ottaa vaatetta pois.

Siis voi helvetti oikeesti.

Ei elämä VOI olla niin vaikeeta.

Tää on nyt tämmöistä napnapnapnap. Aamun ensimmäinen ja illan viimeinen ajatus. Ja 5 sekunnin välein siinä välissä. Milloin se syntyy. Paljon painaa. Tulispa jo. En jaksa odottaa. Miten saisin supistuksia. Onkohan tuo supistus vai ei. Jee supistus, lisää! Viimeiset päivät on pahimpia.

Eilen supisteli kolme tuntia lievästi 10 minuutin välein. Paikat on aukeamassa. Mietin pystyisikö sitä tekee itselleen sisätutkimuksen :D

Noin muuten ei mitään syntymisen merkkejä. Jos ei nyt synny niin todennäköisesti ensi viikolla, kun on lääkäriaika synnytyssairaalassa niin selviää se syntymäpäivä viimeistään. Käynnistävät tai sektio. Kovinkaan yliaikaiseksi eivät anna mennä, kun muuten vauva kasvaa liian isoksi suhteessa omaan kroppaani.