Synnytys oli kaikkea muuta kuin mitä olin ajatellut. Ajattelin, että se alkaa supistuksilla, kestää noin 10 tuntia ja päättyy rauhalliseen ponnisteluun. Tiesin, että se tulisi tekemään kipeää. Osasin varautua.

Mutta siihen se sitten jäikin.

Lapsivesi alkoi tihuttaa eräänä päivänä. En ollut ihan vakuuttunut siitä, että se olisi lapsivettä, sillä raskauden ajan valkovuoto on kuin vettä. Virtsankarkailuakin oli ollut. Seurasin siis tilannetta pari päivää. Kun tihutus vaan jatkui ja se oli hajutonta ja tarvitsin jo pikkuhousunsuojaa niin lähdin synnytyssairaalaan päivystykseen. Siellä tuli diagnoosiksi lapsivedenmeno. Synnytys käynnistettiin seuraavana aamuna. Vauva syntyi vuorokauden kuluttua. Synnytyksen kesto oli 15 tuntia siitä, kun supistukset alkoivat olla säännöllisiä. Luomusupistuksista ei ollut hyötyä eikä ne tihentyneet, joten lääkityksellä niitä sitten voimistettiin. Silloin alkoi tehdä tosi kipeää. Supistukset kestivät tosi pitkään ja tulivat lähes tauotta. Ei ehtinyt levätä. Kipu oli niin kovaa, että käyttöön tuli vahva lääkitys, jonka avulla sitten jaksoin loppuun asti. Tai jaksoin joten kuten. Yhden kerran koitin olla ilman lääkitystä ja jaksoin 30 minuuttia, mikä päättyi siihen, että melkein oksensin eikä mikään asento auttanut. Oli kielto nousta ylös ja se olisi ollut se ainoa asia, mitä olisin halunnut tehdä: liikkua. Jossain vaiheessa kipu ajoi oksentamaan. En huutanut, mutta heilutin jalkaani, kun teki kipeää. Mietin oliko kokemani kipu kuinka kovaa verrattuna muiden synnytyksiin. Tietenkään en saa koskaan siihen vastausta, koska kipu on suhteellista eikä sitä voi mitenkään mitata.

Joskus aamuvarhaisen tunneilla sain alkaa ponnistaa. Se sujui ihan rauhallisesti, mutta sitten tuli kiire. Vauvan sydänäänet huonontuivat ja huoneeseen pamahti lääkäri ja kaksi lisäkätilöä. Ponnistamiseen tuli hoppu ja se piti tehdä voimalla. En jaksanut. Olin väsynyt, janoissani ja ei ollut voimaa käsissä. Kätilöt vetivät jalat ja leuan rintaan kiinni ja minun tehtäväkseni jäi ponnistaa. Lääkäri käytti imukuppia ja välilihaan viillettiin lisätilan saamiseksi. Ponnistaminen siinä oli kauheaa. Vaikeroin vain, etten jaksa. Tsemppi oli kova. Lopulta tuli helpotus. Lapsi saatiin ulos mahasta. Napanuora kaulan ympärillä.

Sain vauvan syliin. Tunsin lähinnä helpotusta kipujen loppumisesta. Vauvasta en paljoa tajunnut. Hän oli pienempi kuin arvioitu, 3,5kg 50cm. Onneksi ei sen isompi. Mitään vammoja ei tullut kummallekaan. Paitsi se episiotomiaviilto, jota nyt koitan parannella ja kipeää tekee.

En hirveästi muista synnytyksen viime metreistä. Ponnistusvaihe kesti 30 minuuttia, josta 5 minuuttia meni tuohon hätäkiireeseen. Kätilöni mukaan ilman kiirettä olisi ponnistaminen sujunut oikein mallikkaasti.

Kotona ollaan oltu muutamia päiviä. Vauva on hirveän vaativa. Söisi koko ajan. Rinnat ovat ihan puhki. Hädin tuskin pystyn imettämään. Lisämaitoa on annettava vauvalle, koska hän ei saa imetyksestä tarpeeksi, vaikka imetänkin useita tunteja vuorokaudessa.

Ei ole omaa aikaa. Ei ehdi siivota. Ei tehdä omia juttuja. Vapaat hetket pitää priorisoida. Siivoanko, syönkö, nukunko, menenkö tietokoneelle vai olenko vain. Kaipaan läheisyyttä ja yhteistä aikaa Urheilijan kanssa.

Yöheräämiset eivät kovin pahalta tunnu. Pahinta on illat, kun alkaa ahdistaa. Elämä tuntuu ihan turhalta ja merkityksettömältä. Itken melkein joka ilta. Hormonaalista se on, mutta haluaisin siitä eroon. On vaikea nauttia lapsesta, kun on itsellä niin paha olla.

Kuitenkin hän on minun rakkaani. Elämäni keskipiste. Kun hän on hereillä ja tyytyväinen, minä olen maailman onnellisin.