Tänään on ollut sellainen olo, että jos vielä joku ihminen tulee vammaamaan jostain yksinkertaisista asioista niin vedän hirveät pultit ja itkuraivarit siihen paikkaan. Joskus tuntuu, että ihmiset tekevät yksinkertaisista asioista todella vaikeita. Ja niihin ihmisiin on nyt tullut törmättyä vähän enemmän.

Meidän piti Sydänsiskon kanssa tavata iltapäivällä. Jossain vaiheessa hän soittaa ja selittää kuinka joutui menemään autolla töihin ja sillä autolla on niin vaikea tulla kaupunkiin, kun ei löydy parkkipaikkaa eikä sitten ehdi olla pitkään, kun auto pitäisi miehelle palauttaa ja lapset hakea tarhasta ja sitä ja tätä ja tota. Miksi ei voi vaan sanoa, ettei pääse paikalle?

Muotisiskoni soitti aamusella ja ihan puhelun aluksi saan kuunnella kauheeta kiroamista siitä kuinka muut ei osaa ajaa autolla ja toikin meni tonne ja ton takia ei itse pääse sinne, mihin haluaa ja päälle kauhea kasa kirosanoja.

Sitten yhden kaverin kanssa tavattiin ja sillä on vauva. Ensinnäkin tämä kaveri teki ihan hirveän ongelman siitä kuinka pääsee kotiinsa. Tuli melkein riitaa siitä, että meneekö bussilla vai ratikalla ja kun on niin vaikeeta matkustaa, kun ratikassa on portaat ja bussi taas menee kauhean pian ja ratikalta on liian pitkä matka kotiovelle. Ja kun sataa vettäkin. Niin ja vauvallakin on huonot vaatteet, kun se hikoilee ja entä jos se jäätyy, kun ottaa vaatetta pois.

Siis voi helvetti oikeesti.

Ei elämä VOI olla niin vaikeeta.