Yhdessäoloa Urheilijan kanssa on virallisesti ollut runsas 8kk. Ensimmäistä kertaa tapasimme aika tarkalleen vuosi sitten (se oli juurikin elokuun ja syyskuun vaihteen viikonloppu). Flirttiä olemme harrastaneet syksystä 2006 alkaen. Tutustuimme joskus alkuvuodesta 2006 netissä.

Aika lentää.

Me olemme riidelleet pian viikon. Viime sunnuntaina hän lähti takaisin armeijaan. Tajusin jälkikäteen, ettemme olleet pahemmin suudelleet koko viikonlopun aikana. Seksiä harrastimme muistaakseni neljä kertaa. Sain orgasmin nolla kertaa. Yhden kerran Urheilija käsitteli minut sormin. Hän näytti sen jälkeen tosi iloiseltä.

Maanantaina riitelimme jostain. En edes muista syytä. Tiistaina riitelimme siitä onko armeijan isyysloma 6 vai 12 päivää. Hän löi lopulta luurin korvaan. Soitti myöhemmin uudelleen ja kysyi ensimmäisenä olenko vielä kiukkuinen. Ja olinhan minä, kun tuollaista ensimmäisenä kysyy. Sain uudelleen kuulla luurin piipittävän puhelun katkeamisen merkkinä. Keskiviikkona eikä torstaina Urheilija soittanut ollenkaan. Perjantaina odotin jo soittoa. Illalla aika myöhään kyllästyin odottelemaan ja soitin hänelle. Hän oli kaiketi odotellut, että minä soitan. Minä taas odotin, että hän soittaisi. Olin jo valmiiksi vihainen, mutta se oli ihan hyvä puhelu, vaikka kestikin mahtavat 5 minuuttia. Hän sanoi soittavansa uudelleen lauantaina. Joskus lauantai-iltana kyllästyin ja soitin hänelle. Hän oli vähän outo. Juttelimme vajaa puoli tuntia kohtuullisessa yhteisymmäryksessä, kun olin ensiksi tivannut miksi hän on outo ja olisiko soittanut, jos en olisi soittanut. Oli kuulemma kiireitä. En usko, että olisi soittanut, koska hän lähti pian puhelun aloittamisesta kaverilleen ja heti, kun pääsi sinne niin lopetti puhelun aika lyhyeen luvaten soittaa huomenna.

No arvatkaa vaan onko soittanut. Asiaan tosin vaikuttanee se, että myöhään iltapäivällä jälkeen löysin hänet mesestä ja siitä tuli heti ekana riitaa. Minä nimittäin kysyin onko pettänyt. Ei kuulemma viitsi edes vastata. Ja siitä tulikin kiva keskustelu. Hän yhä uskoo, että minulla on joku toinen. Ja siinä sitten puhuttiin kaikesta enemmän tai vähemmän vihaisesti ja välillä yhteisymmärryksessä. Seksistä, yhteiselosta ja erosta.

Hän ei jaksa minua. Haluaa, että muutun, mutten oikein tiedä miten pitäisi muuttua. Hän sanoo, etten ota häntä huomioon. Ettei minua kiinnosta, mitä hän ajattelee asioista. Etten minä välitä hänen mielipiteistään, vaan kaiken päätän itse ja teen oman pääni mukaan. Ja minä olen luullut, että olen petrannut noissa asioissa ja koittanut huomioida häntä, jotta hän olisi tyytyväisempi. Mutta hän ei ole. Eikä halua vielä pistää suhdetta poikki.

Aika masentunut olo.

Luin sitten noita juttuja, aikaisempia tekstejä hänestä. Sieltä löytyi tuo: Jos rakkauteen voisi hukkua niin se oli siinä se hetki. Kirjoitin hänestä siten vuoden vaihteessa. Muistan sen hetken. Muistan sen katseen. Muistan sen ihan tarkkaan. Miten ihanaa se oli. Miten kaikki katosi ympäriltä. Kuinka rakastin niin kovaa, että meinasin pakahtua siihen tunteeseen. Ja hän tunsi samoin.

Kyllähän arki tekee kaikenlaista suhteelle. Välillä tuntuu yhä, että pakahdun. Välillä tuntuu, että hyvä on poissa ja tilalla on kyllästynyt puoliso. Ihminen, joka joskus sanoi haluavansa vanheta kanssani. Nyt hän sanoo, että pitää mennä, mutta ei kerro minne. Enkä minä kysy. En kai halua häiritä.

Pelottaa, että hän jättää. Kyllästyy. Ehkä pettääkin. Kun minä en enää jaksa korjata rikkinäistä sydäntä. Enkä halua. Haluan, että voin vakiintua hänen kanssaan. Asettua aloilleen. Juurtua. Jatkaa suhdettamme elämän mittaiseksi.

En ole koskaan ollut näin tosissani kenenkään kanssa.