Hyvissä uutisissa ei ole mitään kertomista. Miksiköhän? Miksi on kivempaa valittaa kurjuutta kuin hehkuttaa onnea. Monta viikkoa on ollut hyvin. Tai ainakin enimmäkseen hyvin. Ei ole tullut keskenmenoa. Ultrassa näkyi aivan söpö jalanpohja. Urheilijan kanssa on kukoistanut. Mutta sitten en tiedä. Taas on kaksi viikkoa tapaamistaukoa ja sen taas huomaa.

Minä kaipaan huomiota. Ennen seurustelua sain Urheilijalta monen kuukauden ajan kaiken maailman lepertelyviestejä. Milloin vaaleanpunainen sai minut näyttämään tosi hyvältä, milloin hän toivoi heräävänsä vierestäni, milloin olin vaan aivan ihana.. Seurustelussakin aiemmin sain kuulla rakkaudentunnustuksia, hän ikävöi minua avoimesti, olin hänelle tärkeä. Hän puhui tunteistaan. Nyt on mennyt jokunen viikko ilman juuri mitään. Humalassa yksi aamuyö soitti ja sanoi, että on ikävä.

Meillä on nyt riitaa siksi, koska kaipaan huomiota. Haluan, että minua muistetaan silloinkin, kun emme ole yhdessä. Varsinkin silloin sitä kaipaa toisen seuraa, kun sitä ei saa. Olen soitellut hänelle, mutta tuntuu, ettei hän ole kovin riemuissaan puheluistani. Tulee tunkeileva olo. Suutuin siitä ja sitten se alkoi taas. Riitely. Hänen mielestään haluan olla maailman napa ja kaiken pitää mennä niin kuin haluan.

Onko se todellakin liikaa vaadittu, että haluaa kuulla olevansa rakastettu ja haluttu? Että haluaa huomiota? Yhteydenpitoa myös toisen puolelta? Pliis auttakaa ihmiset. En oikeasti tiedä missä se raja menee. Vaadinko liikaa? Miten asiat pitäisi esittää niin, ettei toinen loukkaannu? Mistä löytyy kultainen keskitie?

Kaikesta kurjuudesta huolimatta olen silti iloinen, että me olemme yhdessä. Kun ajattelen meitä, tulee ikävä. Tulee niin rakastunut olo. En haluaisi mitään niin paljon kuin olla hänen lähellään.

En oikein tiedä miten päin pitäisi olla. Miten pitäisi olla, etten ärsytä toista kuitenkaan uhraamatta omaa hyvinvointiani. Minä olen onneton, kun tunnen olevani taakka.