Olen kaaoksen ystävä (niin kauan aikaa, kun kaaosta ei ole liikaa), joten tänään on ollut varsin hauskaa seurata työmatkalla lumimyrskyn sekoittamaa liikennettä. Työntekijät myöhästelevät töistä, junaliikenne on aivan sikin sokin. Hauskaa :D Saapi nähdä onko ylioppilaskirjoitusten kanssa ongelmia, koska niistähän ei perinteiseen tapaan saa myöhästyä millään.

Olin eilen neuvolassa ja siinä odotustilassa iski kamala ahdistus ja tunne, etten kuulu siihen paikkaan. En ole luonteeltani mikään hehkuttelija superäiti, vaan aika semmoinen rauhallinen ja varovainen. Jotenkin kaikki äitihömpötykset tuntuu tosi vieraalta. Vaikka kirjoittelenkin eräälle odotusfoorumille niin silti sielläkin joskus tuntuu ahdistavalta, kun porukka jaksaa stressata kaiken maailman ihmeasioista niin kuin siitä, että pitää vaihtaa se päivittäinen normivitamiini raskausvitamiiniksi, kun nyt ollaan raskaana. Itse olen ihan tyytyväinen normivitskuihini enkä aio maksaa tuplahintaa siitä, että purkissa lukee yksi sana lisää. Neuvolassakin sanottiin, ettei ne niin välttämättömiä ole ne raskauslisät niissä raskausvitskuissa.

Neuvolassa sitten oli ihan okei. Jotenkin tuntui, ettei kemiat kohdanneet neuvolatädin kanssa, mutta eipä sillä niin väliä ole. Eikä se mitenkään hirveästi päälle päin näkynyt, tunne vain. Oikein mukava ja asiallinen tyyppi se oli. Muistipa hän mainita minun ja Urheilijan ikäerostakin ("on sitten sinua vähän nuorempi tämä poikaystäväsi"). En ottanut herneitä nenään. Onhan se vähän hassua paperilla, kun äiti on -80 ja isä -88. Käytäntö on sitten ihan muuta. Tällä alkiolla on sentään isyydestään innostunut tuleva isä, joka pitää minusta ihanasti huolta.

Kummiskin. Puhuin siinä sitten aika paljon keskenmenon pelosta ja tunteesta, ettei kaikki ole okei. Ja kun vielä tuli aiheeksi stressi, vaikea asuntotilanne ja etäsuhdekin ja se, että olin varannut ajan yksityiselle varhaisultraan niin neuvolatäti sanoi, että heillä on siellä joku vanha ultralaite, jota hän osaa käyttää niin säästäisin sitten sen yksityisen maksun verran. Olin niin kiitollinen!

Sitä en tiennyt, että näillä viikoilla ei se pikku olento kovasti mahan päältä näy kuin semmoisena pienenä pisteenä siellä ruudulla (jota itse en erottanut), mutta ultratessa on sellainenkin vaihtoehto, että työnnetään semmoinen putkilo emättimeen niin sitä kautta sitten näkyi ihana näky. Siellä oli pieni isopäinen olento, jolla sydän sykki kovasti ja aivan selvästi. Sain varmuuden siitä, että joku on elossa ja sen, että joku siellä oikeasti on. Aika huima fiilis tuli. Ja se riitti. En tarvinnut muuta tietoa.

Eihän tuo mitään takaa, keskenmeno voi tulla silti, mutta tällä hetkellä kaikki on hyvin. Se on tärkeintä.