Kommentointilaatikossa kävin väittelyä siitä onko järkevää tehdä lapsi tässä elämäntilanteessa. Tietenkin voitaisiin aloittaa yhdestä perusasiasta: lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Hyvin harvassa on ihmiset, jotka voivat vain päättää, että nyt tulen raskaaksi ja onnistuvat siinä. Ja se onkin ollut jo pitkään huoleni. Entä jos en kerkeä? Olen vierestä seurannut Muotisiskoni yritystä tulla raskaaksi. Hän on kai yrittänyt jo pari vuotta tuloksetta. On menossa tutkimuksiin lähitulevaisuudessa. Näissä pohdinnoissa otan huomioon nykyisen tilanteeni eli en mieti sitä, että voi kunpa olisin päässyt opiskelemaan lukiosta suoraan.

Jos ajattelee uran kannalta, tämä on paras hetki. Olen kandia (joka valmistuu huhtikuussa), gradua ja kahta harjoittelua vaille valmis. Työmarkkinat lapsettomalla ikäiselleni naiselle ovat armottomat. Kukaan ei halua ottaa töihin ikäistäni lapsetonta naista, koska on aivan selvää, että pian seuraa äitiysloma ja se on kallista työnantajalle. Gradua voi tehdä lapsen kanssa ja raskaanakin. Kun on pieni lapsi, ei työnantaja ainakaan odota heti uutta äitiyslomaa, joten työtilannekin on hitusesti parempi.

Parisuhde. Kommenttilaatikossa oli puhetta siitä, kun suhde Urheilijaan on niin tuore ja hän on niin nuori. Onhan siinä omat hankaluutensa. Toisaalta ex-ihminen oli minua vuoden vanhempi, hyvässä työpaikassa ja suhdetta oli kestänyt jo vuosia, kun tulin täysin vahingossa raskaaksi. Näyttää siis paperilla hienolta nuo parisuhdestatistiikat tuossa aikaisemmassa suhteessa. On todellakin onni, että se meni kesken. Lapsi olisi saanut isäkseen ihmisen, joka pelolla hallitsi minua, teki mitä lystäsi, riehui vihaisena, uhkaili eikä sietänyt sitä, että joku häiritsi hänen tekemisiään, olemisiaan ja varsinkaan nukkumisiaan. Millainen lapsuus olisi tästä seurannut? Ei varmastikaan hyvä, vaikka kulissit antoivatkin olettaa muuta. Joten vaikka Urheilija onkin nuori ja suhdekin vasta aluillaan niin me olemme tunteneet hänen kanssa pitempään. Hän on aivan mahtava lapsien kanssa ja haluaa oman perheen nyt minun kanssani. Hän on semmoista ihmistyyppiä, ettei häntä saa tekemään mitään, mitä ei halua tehdä. Joten jos hän ei lapsia haluaisi niin emme tässä tilanteessa olisi.

Rahatilanne voisi olla parempi, mutta ei sillekään mitään voi. Mikään ei takaa hyviä tuloja myöhemminkään. Naiset joutuvat elämään usein pätkätöiden varassa, joten raha ei ole mikään syy viivästyttää perheen perustamista. Eräällä odotusfoorumilla yksi 30+ nainen kirjoitti siitä, että hän odottaa toista lastaan ja ensimmäinen on niin pieni, että tauko työelämästä on pitkä. Häntä huolestutti työtilanne sitten, kun työelämään pääsee, kun 35-vuotias nainen on työmaailmassa melkein kuin eläkeläinen, varsinkin, kun on opiskelemaan päässyt varsin myöhään eikä varsinaista kunnon työpaikkaa ole koskaan ollutkaan. Nämä ovat todella tuttuja ja masentavia ajatuksia.

Olen ihan kypsä systeemiin. On ihan hyvä, että en opettajankoulutukseen päässyt 19-vuotiaana suoraan lukiosta, koska olen ehdottomasti sitä mieltä, että sinne ei pitäisi ottaa yhtään opiskelijaa, jolla ei ole mitään työkokemusta koulumaailmasta (opesijainen/koulunkäyntiavustaja). Mutta kun olin tehnyt vuoden sijaisuuksia, hain uudelleen. OKL:n systeemi oli silloin sellainen, että pääsykokeisiinkin oli karsinta. Pisteitä sai opinnoista (avoin yliopisto tai läpäisty pitkän matikan yo), yo-arvosanoista ja armeijasta/siviilipalveluksesta. Minä en kirjoittanut lukion pitkää matikkaa ja sen takia en päässyt pääsykokeisiin. Opiskelin kasvatustieteen perusopinnot. En päässyt sittenkään. Opiskelin vielä erityispedagogiikan perusopinnot. Koko ajan tein töitä opettajan sijaisena. Olin ihan varma, että saan kutsun. Niin sainkin, väärään paikkaan. Olin lukenut vääriä kirjoja. Ei onnistunut kahden viikon hätälukeminen (sillä kutsu tuli kaksi viikkoa ennen koetta). Myöhemmin selvisi, että ykkösvaihtoehtooni oli alimmalla pistemäärällä niin paljon hakijoita, että ottivat ne, joilla pisteet tulivat täyteen yo-arvosanoista. Vasta vuonna 2005 tuli kutsu sinne minne odotinkin ja pääsin sisään. Kirjallisesta tentistä pääsin nipin napin läpi, mutta soveltuvuustestistä tuli lähes täydet. Tähän hukkaantui elämästäni monta vuotta. Aluksi siksi, kun en ollut ihan selvillä, mikä on homman nimi. Luulin, ettei mitään mahiksia ole ja opiskelinkin toista alaa vuoden verran. Sitten alkoi selviämään ja tarvittavien pisteiden saamiseen meni kaksi vuotta ja sitten vielä kaksi vuotta ennen kuin pääsin sisään. Ihan yhtä hyvä opiskelija ja opettaja olisin, vaikka olisin päässyt aiemminkin. Meidän vuosikurssilta on jäänyt pois useampi opiskelija, jotka saivat pääsykokeista paremmat pisteet kuin minä (siksi, että pärjäsivät kirjallisessa paremmin).

Hukkasin siis vuosia huonossa suhteessa ja hakiessa kutsumusalalleni. Aloitin opinnot 25-vuotiaana ja erosin huonosta suhteesta 26-vuotiaana. Lopullisesti eroon pääsin suhteesta 27-vuotiaana. Nyt tikittää biologinen kello. Oli kova hätä syksyllä, että jos en löydäkään ketään. Etsin miehiä, jotka suostuisivat vain siittämään lapsen. Sellaisia löytyikin, mutta onneksi ei tarvinnut heihin turvautua.

Minä tapasin Urheilijan, jonka olin tuntenut jo pitkään ja joka toki voisi olla vanhempi, mutta se on asia, jolle ei voi mitään. Sitä on turha murehtia. Meillä on hyvä olla yhdessä. Minä rakastuin ihan hullun lailla häneen talven kynnyksellä. Vaikka asiat etenevät nopeasti ja voivat mennä ihan pilalle niin en kadu mitään (paitsi sitä, ettei elämä mennyt lukion jälkeen suunnitelmien mukaan).

Olen katkera systeemille, mutta se on mitä on eikä sille mitään voi. Olen tässä elämäntilanteessa tämänikäisenä. Minun ratkaisuni perustuvat tähän elämäntilanteeseen. En tästä nuorene. Vanhenen vain. Ei oikeasti ole vaan aikaa odotella, että tulee sopiva hetki, koska ei sitä ole tullut tähän mennessäkään. Kukaan ei voi luvata minulle, että sopiva hetki tulee myöhemmin. Enkä riskiä ota, kun kyseessä on oma elämäni. Osaltaan se on itsekästä, mutta kukaan ei tee lapsia epäitsekkäistä syistä. Ei kukaan.

Teen kaikkeni, että lapsellani tai lapsillani (jos niitä joskus enemmänkin on) on hyvä olla.