Joka aamu herään kamalaan ahdistukseen. Se on ehkä hirveintä. Pari päivää on kulunut eikä olo ole helpottunut tippakaan. Odotan viikonloppua kauhulla. Vaikka minulla oli elämässäni muutakin kuin Tyylikäs, tuntuu nyt siltä, että kaikki on menettänyt merkityksensä. Mikään ei tunnu miltään. Mikään ei huvita. Mikään ei kiinnosta. Koko elämä tuntuu aivan turhanpäiväiseltä asialta. Mietin jopa hetken juna-asemalla, että hyppäisi vaan alle niin säästyisi sitten siltä oletetulta 45 vuoden (laskettu siitä, että ihminen elää noin 75 vuotiaaksi) lisäkärsimykseltä, jota elämäksi kutsutaan, koska lopputulos on sama (olen ateisti). En minä kuitenkaan itsemurhaa mitenkään suunnittele. Jostain syystä junat on semmoisia, että aina kun ohi menee vauhdilla juna, mietin miltä tuntuu iskeytyä siihen. Poikkeuksena normaaliin ajatusmaailmaani mietin tällä kertaa sitä, etten jaksa elää. Mutta en noita nyt niin vakavasti ota. Ahdistus vaan on se olotila, jota inhoan maailmassa eniten. Enkä ole itsetuhoinen, paitsi joskus hyvin humalassa (ahdistus+känni=itsetuho).

Niin.

Lisäteksti: Nuo ajatukset eivät siis johdu siitä, että ajattelisin, että elämä ilman Tyylikästä ei ole mitään. Sydänsuruun liittyy yleisesti sellainen väliaikainen masennuksen tila, jossa kaikki menettää merkityksensä. Siitä sitten voi joskus kummuta tommoisia vähemmän järkeviä ideoita, kun juna jyrää ohi.