Olin aivan varma, että mistään ei tule mitään eikä Ihana Mies pyydä minua ikinä uudelleen mihinkään.

Mutta hän tuli. Hän oli ehkä vähän ujokin. Oli vähän semmoisen oloinen, että se on vain sellainen yhdentekevä juttu (toivottavasti ei ole).

Kysyi missä ystäväni asuu (olen kertonut, että asun kesän ystäväni luona). Kerroin vastauksen, johon hän totesi, että se on väärä suunta. Sanoin, että voin ihan hyvin mennä hänen kanssaan samaan suuntaan, johon hän ehdotti, että menemme kahville.

HURAAAAAAAAAA!!!!

En olisi ikinä uskonut, että koen tämän päivän. Vuosi sitten, kun hän tuli elämääni ensimmäisen kerran ärsyttävänä. En pitänyt hänestä yhtään, mutta kun aloimme jutella, jokin muuttui. Hän olikin aivan ihana ihminen. Punastelin, kun hän vilkaisi suuntaani. Jännitin. Haaveilin, mutta missään nimessä en uskonut, että tapahtuisi mitään puoleen tai toiseen. Varsinkaan, kun hänen sormeensa ilmestyi sormus. Sitä ei ole enää. Ei ole ollut pitkään aikaan.

Koko päivän olen odottanut jännittyneenä. Miettinyt, pelännyt, tapahtuuko mitään. Tuleeko hän vai eikö tule. Mitä teen, jos ei tule. Ja hän tuli. Nyt pelottaa, että hän pettyy minuun. Tai ettei hän olekaan kiinnostunut oikeasti.

Olen kauhusta kankea!